Heippa!
Tänään oli jotenkin niin nätti ja kaunis päivä, että ajattelin mennä ottamaan kuvia ulos. Minulla tosin ei ollut mitään hajua, mistä niitä kuvia ottaisi. Sitten iski. Kun kerran oli niin nätti päivä, eikä liian kylmäkään, voisin napsia kuvia
linnuista. :D Niimpä siirsin muistikortin jälleen kerran kameraani, laitoin sen enempää ajattelematta saappaat jalkaan ja nappasin mukaani myös siemeniä, pitihän lintulauta täyttää samalla.
Ulkona täytin ensimmäiseksi laudan, ja heittelin siemeniä myös laudan alle maahan, sekä kolmeen muuhun paikkaan. Jouduin hakemaan siemeniä useamman kerran, jotta sain tarpeeksi siemeniä haluamiini paikkoihin. Sitten vain odoteltiin. Istuin maassa ja odottelin lintuja, ja kyllähän siinä muutama töyhtötiainen käväisikin napsimassa '
Talvilintujen rasvaseos'-pötkylää. Varpaat alkoivat pikkuhiljaa jäätyä, joten koitin liikutella niitä - äänettömästi.
Muutaman minuutin kuluttua vaihdoin asentoani, ja kävin samalla hakemassa sisältä lisää siemeniä, en edes tiedä, miksi. Takaisin tultuani jaoin siemenet tasaisesti kaikkiin maapaikkoihin, ja kävin hakemassa takapihaltamme puutarhatuolin, joka oli jäänyt sinne kesältä. Kannoin sen alas ruokintapaikkojen läheisyyteen, ja istahdin odottamaan.
Jostakin syystä linnut eivät pelänneet minua nyt yhtä paljon, kun olin esillä, ja nyt pötkylällä kävi jopa sinitiainen töyhtötiaisten lisäksi. Tunsin ja kuulin olkapäälläni, kuin vesipisara olisi laskeutunut olkapäälleni. Vilkaisin siihen, ja kas kummaa, jostakin syystä jokin lintu ei ollut arvostanut minua, ja päättänyt jättää omat jätöksenä siihen. Jouduin siis taas käymään sisällä, mutta sitä ennen tein hihalle esipesun lumella, jotta saisin isoimmat kakat pois. Kävin kertomassa tapahtuneen äidilleni, joka naurahti ja totesi "Voi että". Eipä siis sen kummempia alkanut kyselemään.
Samalla päätin vaihtaa kengät ja lisätä varustusta jalkoihin, joten hain myös villasukat jalkaani. Sain äidin talvikengät, jotka olivatkin ihanan lämpöiset. Otin tällä kertaa myös hanskat mukaan, mutta ei liian paksut, muuten voisi olla vaikea ottaa kuvia!
Hetken siinä istuskeltuani myös kaksi kolmesta kissastamme liittyivät seuraani, en kieltänyt niitä tulemasta, sillä näkisin ainakin, jos ne koittaisivat napata linnun. Toinen kissoista, Puh, ei kuitenkaan jaksanut katsella tylsiä lintuja, kun ei kuitenkaan saisi niitä kiinni. Siispä Puh poistui seurastamme puutarhaan tekemään... No, mitä nyt sitten tekikään. Muru jäi vielä kanssani ihastelemaan lintuja, vaikka sillä oli kyllä varmasti mielessä jotakin muuta, kuin peklkä katselu.
Päätin vaihtaa tarkkailupaikkaani kuusikkon, joka on ojan vieressä, ojan, joka erottaa tien ja pihamme. Siirryin siis sinne, lähelle yhtä tarkkailupaikoista, ja odotin. Nyt sitten kaikki maailman tiaiset ilmestyivät siihen missä äsken olin ollut, nimittäin kuivuneen katajan luokse. Kyllä minua sitten ärsytti! Teki mieli siirtyä takaisin heti, mutta ajattelin että odotetaan nyt sitten, tässä niitä sini- ja talitiaisia oli hetki sitten pyörinyt.
Näin kyllä sinitaisia, mutta kaikki olivat niin nopeita, että en ehtinyt ottaa yhdestäkään kuvaa, eikä niistä kuvista kovin hyviä olisi tullutkaan. Niin hyvin tiaiset pysyivät oksien suojassa. Minä kyttäsin lintuja puskasta, kunnes kyllästyin siihen, ettei siinä käynyt edes töyhtötiaista! Tällä kertaa siirryin takasin katajan luokse, ja jouduin siinäkin seisomaan muutaman minuutin aivan hiljaa ja paikallani, ennen kuin töyhtikset uskalsivat tulla katsomaan, että joko taas minä olin siinä. Siinä kohdassa kävi kävi kerran sinitiainen luonani, mutta jälleen kerran, tintti oli nopeampi kuin kamerani. Eräs töyhtis halusi selvästi hyvittää tämän, ja se melkeimpä poseerasi kameralle! Se ei välittänyt edes siitä, kun juttelin sille kaiken moista samalla, kun se nyppi pötkylää. Tästä tilanteesta sainkin loppujen lopuksi aika hyviäkin kuvia, joista tosin jouduin rajailemaan turhuuksia pois, jotta pieni linssilude näkyisi kuvassa. :)
Sen jälkeen myös Puh liittyi jälleen seuraamme, ajamalla Murun kuusikkoon, ja haastamalla sitä leikkiin. Muru oli kuitenkin aivan liian arvokas omasta mielestään leikkimään poikansa kanssa, joten se hyökkäsi kerran Puhia kohti ja juoksi sitten ojan yli tielle. Koitin kissittää (kss-kss-ääntely) sitä, mutta kissitykseni meni kuuroille korville. No, kyllä se osasi varoa autoja, ainakin oli osannut tähän asti. Puh ja minä jäimme siis kahden katselemaan lintuja. Minä kävin ottamassa kissasta yhden kuvan, mutta sepä ei halunnutkaan olla kuvattavana, joten lähti teroittamaan kynsiään katajaan. Mutta sainpas siitä kuvan.
Puh näytti vaanivan lintua, joten minä sähähdin sille ja potkaisin lunta sitä kohti, jotta se lopettaisi vaanimisen. Kyllä se lopettikin, joten kävin silittämässä sen päätä, ja sanoin sille, ettei lintuja saanut ottaa kiinni.
Vaihdoin viimeisen kerran paikkaa, tällä kertaa lintulaudan viereen. Olin ensin kyykyssä, mutta koska se alkoi pidemmän päälle sattua jalkoihini, päätin nousta seisomaan. Siinä minä sitten seisoin monta monta minuuttia, ennen kuin ensimmäinen töyhtis kävi nopeasti oksalla, mutta lähti nopeammin kuin ehdin sanoa 'töyhtis'. Pyysin sitä kuitenkin tuomaan sinitiaisia luokseni, ja niin se toikin, tosin vasta muutaman minuutin kuluttua, kun olin jo aivan jäässä. Siinä niitä nyt oli, kaksi kaunista sinitiaista viereisillä oksilla. Voi että, siitä olisi tullut täydellinen kuva, mutta kas kummaa, minun tuurillani tietysti jäätyneet käteni tipauttivat kameran maahan, tirpat pelästyivät ääntä ja lensivät tiehensä. Voi että minua ärsytti niin vietävästi! Siinä jäätyessäni, paikalla kävi myös hömötiainen, joka oli rohkeampi kuin muut sen ystäväiset, ja antoi miuin ottaa itsestään kuvan.
Olin jo aikeissa lopettaa tältä päivältä, kunnes kuulin humahduksen vierestäni, ja hieman lunta tippui takilleni. Näin, kuinka lintulauta heilahti, ja nappasin sokeana kuvan siitä. En uskonut saavani kuvaa, jossa näkyisi lintu, mutta kun pääsin sisälle ja aloin käydä kuvia läpi, huomasin, että siinähän oli sinitiainen, joka katsoi suoraa kameraan! Se sai minut paremmalle tuulelle, tosin en kyllä heti huomenna mene uudestaan kuvailemaan lintuja! :D
Pitäkäähän hauskaa!
T: Emma
Vilin kanssa valjaiden laittaminen kestää aina hirveän kauan, kauemmin kuin Pinokkion kanssa. En tiedä mistä se johtuu, kai olen vain niin laiska. No, kun viimein sain laitetuani sekin kiinni, Vili päätti aloittaa ilman minua, mutta ei onneksi päässyt kovin kauas, ennenkuin pääsin loikkaamaan kärryille ja sain ohjista kiinni. Vili tahtoi juosta, joten minä annoin sen juosta. Lenkin aikana emme kävelleet kovinkaan paljoa, menimme vain todella rauhallista hölkkää. Yhdessä kohdassa oli kuitenkin pakko kävellä, sillä minä soitin äidilleni.
Hetken päästä, poikien vähän aikaa tapeltua, katsoin Vilin kaulaa, ja se näytti vuotavan verta. Pelästyin, koska Pinokkio oli aika raaka leikkiessään. Menin lähemmäs poneja rauhallisesti vihellellen, jotta ne eivät lähtisi juoksemaan karkuun. Pääsin ponien luokse, ja helpotus oli suuri; Vilin harjan aluskarvaa oli vain kääntynyt päällipuolelle, ja kaukaa katsottuna se oli näyttänyt vereltä. Huokaisin helpotuksesta ja päästin ponit menemään. Sinne ne laukkasivat, mutta hetken päästä Vili kääntyi takaisin tallille päin, ja meni nuuhkimaan, olisiko pihatossa ollut ruokaa. Pinokkio jäi vähän matkan päähän minusta, tunkemaan päätään lumihankeen, ja minä menin katsomaan, mitä se hommasi. En kuitenkaan päässyt poniin kiinni, sillä se lähti minua karkuun, ja samalla näin, että äitini oli tulossa hakemaan minua. Palasin siis tallille ja työnsin kärryt talliin, ja siivosin tallin samaan kuntoon kuin se oli lähtiessäni. Ainahan minä teen niin.
